Blogikirjoituksia, lehtihaastatteluja sekä tutkimuksellisia artikkeleita 2017-2019

25. loka, 2019

 

Linkki lokakuussa 2019 julkaistuun verkkojulkaisuun: Eläin meissä – kohtaamisen taito ja taide autonomisen hermoston valossa 

Monni, Kirsi ja Törmi, Kirsi (toim.). 2019. Yhteisö ja taide: teemoja ja näkökulmia 2000-luvun taiteilijan laajentuneeseen toimintakenttään, Teatterikorkeakoulu, Taideyliopisto, Helsinki: Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 71, verkossa: disco.teak.fi/yhteiso-ja-taide 

Yhteisöllinen ja prosessipainotteinen taiteellinen orientaatio on viime vuosina tullut yhä tiiviimmin eri taidealojen käytänteisiin. Kyseinen artikkeli avaa yhteisötaiteen jaettuun tekijyyteen oleellisesti liittyvää kehollista vuorovaikutusta. Keskityn artikkelissa erityisesti kehon autonomisen hermoston toimintaan yhteisöllisen taiteen vuorovaikutusprosesseissa, koska siihen ei ole aiemmin kiinnitetty huomiota eikä siitä ole löydettävissä artikkeleita. Teksti pohjautuu kyseisestä aiheesta vuosien 2017–2019 aikana pitämiini luentoihin ja työpajoihin tanssi- ja teatterialan organisaatioissa ja oppilaitoksissa.

 

 

20. touko, 2019

 

Stravinskyn tunnetussa Kevätuhri-baletissa kevään tuloon liittyvässä rituaalissa uhriksi valitaan tyttö ja hän joutuu tanssimaan itsensä hengiltä. Juuttunut, toistuva liike saa hänet kuolemaan.   

Kuin huomaamatta voimme löytää itsemme tuosta Kevätuhrin tytön roolista. Olemme kovaa vauhtia tanssimassa henkeä itseltämme, ja usein ilman, että kukaan on meitä tuohon rooliin valinnut. Saatamme ajelehtia vailla suuntaa, teemme työtä, joka kuluttaa kohtuuttomasti voimavarojamme tai elämme ihmissuhteissa, joissa toteutamme toisteista ja uuvuttavaa koreografiaa. Oma toimijuutemme on hapertunutta, toisin valitsemisen vaihtoehdot tuntuvat olevan ulottumattomissamme.

Toimijuus tarkoittaa kykyä ja halua vaikuttaa aktiivisesti omiin asioihin. Toimijuuteen liittyy tahdonalaisuus, harkitsevuus, vastuullisuus ja rajaaminen. Toimijuuden vastakohta on uhriutuminen, jolloin vallalla on käsitys, että en itse pysty vaikuttamaan tilanteeseen ja että omat olosuhteet johtuvat vain muista. Toimijuuden heikentymisen prosessi on yhteydessä myös autonomisen hermoston toimintaan eli se on vaistonvaraista ja syvästi kehollista. Kehoyhteyden palauttaminen ja tunteisiin tutustuminen on keskeistä toimijuuden tukemisessa. 

Toimijuuden haurastumisen taustalla on usein vaikeus tunnistaa omia tunteita ja tarpeita. Tunteet voivat ilmetä epämääräisenä ahdistuksena, lamaantuneisuutena tai reaktiivisena käytöksenä. Tunteiden tunnistamisen ollessa vaillinaista, ei myöskään tarve tunteen taustalla hahmotu – en enää tiedä mitä tarvitsen. Usein työuupuneet tai läheisriippuvaisessa suhteessa elävät tunnistavat itsensä tästä liiankin hyvin.

Etäisyys omiin tunteisiin ja tarpeisiin ja samalla siis toimijuuteen voi olla pitkän ajanjakson tulosta. Moni meistä on tullut peilatuksi vajavaisesti tai vääristyneesti varhaisissa vuorovaikutussuhteissamme, kuinka voisimmekaan myöhemmin tunnistaa olojamme. Kohtaamattomuudesta syntyneet tunteet ovat voineet olla niin intensiivisiä, pelottavia ja yksinäisyyden lävistämiä, että on ollut viisaampaa alkaa vältellä niitä. Edes jonkinlaisen elämänlaadun varmistaaksemme säästämme itseämme noilta turvattomilta olotiloilta. Hiljalleen ja tiedostamattomasti opimme katkaisemaan yhteyttämme kehoon, tunteiden kehtoon, ja alamme esimerkiksi pienentämään hengitystä tai panssaroimme kehomme kroonisilla lihasjännityksillä. 

Haemme turvattomaan olotilaan turvaa vaistonvaraisesti. Muovaudumme ympäristöömme sopivaksi, alamme säädellä sisäistä tasapainoamme ja hermoston toimintaa vuorovaikutussuhteiden kautta. Yksi lopettaa ääriviivojensa piirtämisen ja vastaa ”kaikki käy”, toinen kontrolloi ja raivoaa, että saisi edes hetken tuntea turvaa. Joku ryhtyy ihailu- ja kehukerjäläiseksi, pyrkii täydellisiin suorituksiin välttääkseen kivuliaan häpeän tunteen. Tanssi juuttuu, uuvuttava liike toistuu.

Juuttuneen koreografian purkamiseksi, toimijuuden palauttamiseksi ja vahvistamiseksi on oleellista tulla tietoiseksi omista ”tehdasasetuksista”: millaisin ehdoin olen saanut olla olemassa ja mitä siitä kannan mukanani tässä hetkessä. Kuinka kohtelen itseäni emotionaalisesti on arvokas viesti tilanteestamme, ajattelustamme, asenteistamme ja tulkinnoistamme. Millaisia ovat nuo varhaiset sisäistykset, millaisella äänellä puhuttelen tänä päivänä itseäni, onko ääni lempeä, myötätuntoinen ja itseä ymmärtävä vai onko äänessä vaativa rankaisija, joka ei armoa tunne. 

Tunteet vaikuttavat vahvasti tapaamme olla vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa, ne vaikuttavat toimijuuteemme. Toimijuutesi vahvistamiseksi voit kysyä itseltäsi millä tavalla toivot, että asiat olisivat toisin? Mihin kohtaan voisit vaikuttaa, millaisen konkreettisen tavoitteen tekisit tästä itsellesi? Kuka voisi tukea sinua?

Emme voi muuttaa menneisyyttämme, mutta voimme pysähtyä pohtimaan, mitä lempeä, ymmärtäväinen ja rauhoittava olento sanoisi nähdessään kevätuhrin vimmaisen tanssin, itseään hengiltä tanssivan ihmisen. Millainen olisi sinun ikioma ja uusi koreografia, myötätuntoisella katseella rakennettu? 

〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️

Blogikirjoitus on julkaistu Väestöliiton blogissa 20.5.2019: Kevätuhrin uusi koreografia 

Kuva: Internet, pukuluonnos Kevätuhri-baletin puvustuksesta

 

 

 

 

 

1. marras, 2018

Juttu löytyy kokonaisuudessaan täältä: Elätkö vain muiden ehdoilla? Kauneus ja Terveys -lehti (15/2018)

 

Meillä ihmisillä on tarve olla turvassa, hyväksyttyjä ja rakastettuja. Läheisriippuvainen tuntee olevansa turvassa ja rakastettava vain, kun hän elää toista ihmistä varten ja täyttää toisen toiveita, tarpeita ja odotuksia. Itsekunnioitus syntyy palvelemisen, uhrautumisen ja suorittamisen kautta. 

Läheisriippuvuus on häiriö, jossa oma minuus on kadoksissa. Mekanismi on pääsääntöisesti lapsuudessa opittu. Kyse on yleensä siitä, ettei ole tullut lapsena nähdyksi omana itsenään. Läheisriippuvuudesta puhuttiin jo 1970- luvulla. Alun perin sillä viitattiin alkoholistien puolisoihin, jotka uhraavat oman elämänsä kumppaninsa riippuvuuden vuoksi.

Nykyään läheisriippuvuus ymmärretään osana suurempaa syiden ja seurausten ketjua. Lapsuudenkodissa ilmenevä henkinen laiminlyönti, työnarkomania, väkivalta, alkoholismi, narsismi ja yleinen tunteettomuuden ilmapiiri vaikuttavat lapseen. Ne petaavat kasvualustaa läheisriippuvaiselle tyypillisten toiminta- ja ajatusmallien kehittymiselle.

Käytösmallit opitaan vuorovaikutussuhteissa. Lapselle se tarkoittaa suhdetta vanhempiin. Jos lapsi joutuu laittamaan vanhempien tarpeet omiensa edelle, hän alkaa hakea hyväksyntää suorittamalla ja elää koko ajan vähän varuillaan. Malli siirtyy helposti koulu- ja työelämään sekä ihmissuhteisiin.

Läheisriippuvuus on emotionaalista riippuvuutta muista ihmisistä ja asioista. Se voi heijastua niin kumppaniin, ystäviin kuin työkavereihin. Se ilmenee tyypillisesti ylivastuullisuutena ja perfektionismina. Läheisriippuvaisella voi olla perusteettomia syyllisyyden ja häpeän tunteita, sairaalloista menettämisenpelkoa sekä hyväksynnän kalastelua. On tavallista, että siitä kärsivä mitätöi omia tarpeitaan voidakseen tyydyttää muiden ihmisten tarpeita.

Kierre pysyy usein yllä niin kauan kun toiminta on tiedostamatonta. Muutos on kuitenkin mahdollinen. Omaa käytöstään voi alkaa tarkkailla itsemyötätunnon ja armollisuuden kautta. Ihminen saattaa huomata, ettei ole huolehtinut itsestään enää pitkään aikaan, koska on hukkunut toisen ihmisen palvelemiseen. 

Kun itsearvostus ja turvallisuuden tunne ovat rakentuneet muiden ihmisten palvelemisen ympärille, ei ole helppo päättää, että nyt en toimikaan näin. Kuivalle maalle pääseminen on raakaa duunia. Tärkeintä on asettaa itsensä oman elämän keskiöön. Mutta miten se käy? Tässä yksi vinkki:

Kuvittele, että olisit 10-vuotias lapsi. Mitä haluaisit juuri nyt? Mitä sinulle kuuluu? Lähde kävelylle tuon lapsen kanssa ja kysy vaikkapa, minne hän haluaisi kävellä tai mitä jäätelöä hänen tekisi mieli. Toteuta hänen toiveitaan. Käy dialogia varhaisten vuosiesi kanssa ja anna itsellesi lupa tuntea kaikki ne tunteet, joita et lapsena saanut tuntea.

〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️

Kauneus ja terveys -lehden ”Elätkö vain muiden ehdoilla” (15/2018) jutusta löydät kuvausta läheisriippuvuudesta. Lehti haastatteli Kirsiä ko. aiheesta asiantuntijana, koko artikkelista löytyy myös kahden naisen, Niinan ja Lauran koskettavat tarinat. Maria Paldaniuksen kirjoittama juttu löytyy kokonaisuudessaan täältä: Elätkö vain muiden ehdoilla?

 

 

5. loka, 2017

 

Autonomisen hermoston toiminnan osuus vuorovaikutussuhteissa on ilmiönä jäänyt melko vähäiselle huomiolle. Sain mahdollisuuden perehtyä aiheeseen hahmoterapiaopintojeni lopputyöhön liittyneen tutkimuksellisen hahmoterapiaryhmän aikana. Nostan tähän artikkeliini keskeisimpiä havaintoja tutkimuksestani (Törmi 2017), jonka teoreettinen viitekehys kiinnittyy hahmoterapiaan sekä sensomotoriseen psykoterapiaan. Pohdin artikkelissa muun muassa hermoston toiminnan osuutta suhteessa toisteisesti uhrin asemaan ajautuvan elämässä.

Syyskuussa 2016 käynnistyi naisten hahmoterapiaryhmä, jossa oli seitsemän osallistujaa, alle kolmekymmentä vuotiaasta yli kuusikymmentä vuotiaaseen. Kutsuin osallistujia ryhmään otsikolla ”Uhriuden tunnistaminen ja toipumisen portaat”. Ryhmä tapasi joka toinen viikko ja kokonaisuudessaan prosessi kesti noin puoli vuotta. Uhrius käsitteenä kiinnittyi vuorovaikutussuhteissa ilmenevään kokemukseen uhriudesta. Tutkimuksesta rajautuivat pois mm. sotien, luonnonmullistusten ja erilaisten onnettomuuksien uhrit. Ryhmässä uhriksi itsensä kokeminen senhetkisessä elämäntilanteessa liittyi eri asteisiin haastaviin vuorovaikutussuhteisiin, aina vaativasta vanhenevasta vanhemmasta tai työnarkomaniaa potevan puolison sietämisestä väkivaltaisiin ja hengenvaarallisiin suhteisiin. 

  

TUTKIMUKSESTA NOUSSEITA HAVAINTOJA

Uhrin asemaan ajautuvan taustasta ja kasvuympäristöstä löytyy usein eri asteista vanhemmuuden puuttumista ja emotionaalista vaille jäämistä. Lapsuus- ja nuoruusajan kodin ilmapiiriä on voinut leimata työkeskeisyys, minäkeskeinen ilmapiiri, päihderiippuvuus, seksuaalinen rajattomuus, perheessä jylläävät sotatraumat tai mielenterveyden ongelmat. Kehityksellinen trauma ja turvallisen kiintymyssuhteen puute näyttäisi altistavan aikuisiän uhriksi ajautumiseen.

Stephen Porgesin (2001) hahmotteleman polyvagaalisen teorian mukaan autonominen hermosto koostuu kolmesta erillisestä osasta, jotka ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa: kehittynein osa liittyy sosiaaliseen liittymiseen, astetta alkukantaisempi taisteluun tai pakoon ja alkukantaisin osa lamaantumiseen. Vanhemmuusvaje aiheuttaa kasvavassa lapsessa turvattomuuden tunnetta, jolloin autonominen hermostomme aktivoituu ja reagoi hyvin nopeasti, vaistonvaraisesti ja ei-tietoisesti. 

Turvattomassa ilmapiirissä evolutiivisesti kehittynein osa eli kyky sosiaaliseen sitoutumiseen ”kääntyy pois päältä” ja turvallisuuden tunne heikkenee. Tällöin autonomisen hermoston vanhemmat osat ottavat ohjat käsiinsä. Uhan ja turvattomuuden eliminoimiseksi autonomisessa hermostossa aktivoituu taistelu- tai pakojärjestelmä (ylivireys). Jos tämä elämää suojeleva aktiivinen puolustautuminen ei tuota tulosta, vanhin järjestelmä, ”kuoliaaksi tekeytyminen” eli passivoituminen, lamaantuminen ja alistuminen (alivireys) ottavat kehon näyttämön pääroolin. (Ogden ym. 2009; Taylor 2014.)

Hermostomme kehittyy ja muovautuu elämänkokemusten ja ympäristötekijöiden mukana.  Turvattomuuden kokemukset ja emotionaalinen traumatisoituminen saa autonomisen hermoston toistuvasti yli- tai alivireystilaan. Tällöin tunteiden säätelykyky ei pääse kehittymään ja turvallisuuden kokemukset eivät pääse sisäistymään. Kyky olla levollisesti kontaktissa omiin tuntemuksiin, toisiin ihmisiin tai ympäristöön kapenee, toisin sanoen sietoikkunan (Window of Tolerance) alue on kaventunut. Tässä tilassa turvallisuuteen liittyvien virhearvioiden määrä kasvaa ja hermosto ryhtyy pienestäkin impulssista puolustamaan elämää, joko aktiivisesti ylivireytymällä tai passiivisesti alivireytymällä. Tällöin ajattelumme alkaa sumentua, itselle puhuttu järkipuhe ei enää tehoa, ylivoimaiset tunteet ja tuntemukset kaappaavat syleilyynsä. (ibid.)

 

TURVATTOMUUDEN ILMENEMINEN

Pitkittyneen turvattomuuden jäljet ovat moninaisia. Hahmoterapiaryhmässä esiin tulleita jälkiä olivat muun muassa jatkuva tarve miellyttää muita, ajatukset, että ei voi vaikuttaa omaan elämään – on kohtalon tai muiden armoilla, mikään ei ole koskaan tarpeeksi (puolisona, työntekijänä, kansalaisena), juuttuminen sitoviin ja uuvuttaviin vuorovaikutussuhteisiin kumppanin tai omien vanhempien kanssa, herkkä tulkitseminen ”mitä muut minusta ajattelevat”, omien tarpeiden sivuuttaminen, epäonnistumisen pelko, ylikorostunut vastuullisuuden, syyllisyyden tai kykeneväisyyden tunne, hoitaja-syndrooma ”caretaker fucking everything” joko yksityiselämässä tai ammatillisesti, häpeäromahdukset tai häpeäraivo. Myös erilaiset somaattiset oireet olivat tyypillisiä: päänsärky, vatsakipu, unettomuus ja väsymys. 

Kun sisäinen hermostollinen kyky säädellä vireystilaa on epätasapainossa, ihminen voi vaistomaisesti ulkoistaa säätelyn, jolloin hän pyrkii tasapainottamaan sisäisiä tuntemuksiaan vuorovaikutussuhteiden kautta. Säätely voi ilmetä hyvin monimuotoisesti ja luovasti. Esimerkiksi muiden miellyttämisen tarve voi juontaa juurensa alivireyteen, johon usein myös häpeä ja masennus liittyvät. Muiden miellyttäminen, toisten tarpeisiin liiallisesti mukautuva käytös ja uhriutuminen johtaa harvemmin vastavuoroisuuden katkeamiseen, häpeän kokemuksiin. Häpeältä suojaa myös toimeliaisuus, perfektionismi, huippusuoriutuminen, itsensä esiintuominen ja eläminen ”itseään isompana”. Näin kivuliaan häpeän tuntemusten viriämistä ja vajoamista alivireyteen tai nousua ylivireyteen voidaan säädellä. Myös säästöliekillä eläminen, itsensä ja kykyjensä pienentäminen voi olla hermostoperäisestä turvattomuudentunteesta kumpuavaa. 

Heikentynyt sisäinen kyky arvioida turvallisuutta voi johtaa tilanteeseen, jossa huomaa toistuvasti ajautuvansa liian kuormittaviin ja vaativiin ihmissuhteeseen. Näissä suhteissa voi tuntua näennäisen turvalliselta, vaikka keho toimisi voimiensa äärirajoilla, olisi täydessä stressivasteessa ja hälytystilassa – kehon tila ja tuntemukset ovat tuttuja ja siten ”turvallisia” varhaisemmista vuorovaikutussuhteista. Toisinaan myös kyky sietää miellyttäviä tuntemuksia voi olla alentunut, henkilö kokee ne vieraina tuntemuksina ja siten uhkaavina. 

  

TOIPUMINEN

Autonomisen hermoston toipumisen kannalta ensisijaista on saada korjaavia turvallisuuden kokemuksia esimerkiksi luotettavissa ihmissuhteissa tai terapeuttisessa kohtaamisessa. Myös erilaiset turvapaikka-mielikuvat, joilla hermostoa voidaan rauhoittaa, ovat olennaisia. 

Kontaktin mahdollistuminen sekä omiin tuntemuksiin että toiseen ihmiseen kasvaa sietoikkunan kasvun myötä. Alussa kontakti voi vaikuttaa hyvin uhkaavalta. Kontakti mahdollistuu kehosignaalien rauhallisesti tapahtuvan tutkimisen ja tiedostamisen myötä. On tärkeää lähestyä kehon signaaleja havainnoiden, myötätuntoisen ja todistavan asenteen avulla välttäen emotionaalista kytköstä: miten hengitän, millainen sydämen sykkeeni on, onko kehossa aistimuksia, liikahduksia tai tuntemuksia. 

Emotionaalisen yhteyden kytkeminen kehon tiloihin on tarkoituksenmukaista vasta asteittain tämän jälkeen, kun henkilö on oppinut itsesäätelyn avulla pysymään sietoikkunan sisäpuolella. Tällöin emotionaalinen mykkyys tai kuohunta pysyy sivuroolissa ja kognitiomme, havainnoiva todistajamme on läsnä.  Näin sisällemme voi rakentua lempeä ja turvallinen vanhempi. Tutkimukset osoittavat että ”olen turvassa” kokemukset eli sietoikkunassa pysyminen mahdollistaa hermorakenteemme kehittymisen ja kypsymisen (Ogden ym. 2009; Taylor 2014). Koska muutoksen edellytys on stressittömyys, asettaa tämä vaatimuksia myös terapeuttiselle kohtaamiselle. Toipumisen tukemisen tulee olla hyvin lempeää ja myötätuntoista sekä paineetonta, vaikka prosessi olisi kuinka hidas, defensiivinen tai epälineaarinen.

Toipumisprosessissa ja kontaktin palauttamisessa erilaiset keho-orientoituneet menetelmät ovat tärkeässä roolissa. Muun muassa hahmoterapeuttiset sekä traumaterapeuttiset menetelmät, joissa fokusoidaan tässä-ja-nyt ilmenevän tiedostamiseen, tunnistamiseen ja sanoittamiseen edesauttavat hermojärjestelmämme toipumista. Kehollisen stressinpurkumenetelmä TRE:n (Tension & Stress Releasing Exercises) avulla autonomisen hermoston toimintaa voidaan rauhallisesti ajan kanssa harmonisoida: yli- tai alivireystilaa saadaan neurogeenisen tärinän avulla laimennettua ja purettua. 

Tärinä on kaikille nisäkkäille luontainen tapa säädellä stressiä, mutta länsimainen ihminen on usein unohtanut tämän taidon. Se on kuitenkin mahdollista löytää uudelleen. Homeostasian, tasapainoisemman tilan löytymisen kautta henkilö pystyy paremmin arvioimaan, kuinka kuormittavaa elämää haluaa elää ja hän voi tarkastella levosta käsin muun muassa sitä, onko elämänpiirini sellainen jossa voin pääsääntöisesti olla turvassa ja rauhassa.

Keskeistä toipumisprosessissa ja itsen toimijuuden palauttamisessa on lisätä ymmärrystä, lempeyttä ja myötätuntoa itseämme kohtaan. Vaistomainen selviytymiskeinomme, hermojärjestelmämme taipumus reagoida usein kohtuuttomiin olosuhteisiin jotka ovat jatkuneet usein kohtuuttoman pitkän aikaa on aina elämän puolella. Emme reagoi tai juutu kuormittaviin ihmissuhteisiin tyhmyyttämme, hulluuttamme tai ymmärtämättömyyttämme. Hermojärjestelmämme on neuvokas, se päättää puolestamme, milloin on esimerkiksi hyvä säästää voimia, himmentää valoja, vaipua depressioon: ”olin niin viisas, että en vaivautunut tuhlaamaan voimiani ja elämään täydellä liekillä siinä ympäristössä jossa elämää ei kunnioitettu”. Voimme myötätuntoisesti kiittää hermostollista selviytymisstrategiaamme, se on uurastanut eteemme valtavasti. Kiitosten jälkeen on uudelleen arvioimisen aika ja voin kysyä, onko tämä sellaista elämää mitä haluan. Tulevassa avautuu mahdollisuus hetkiin, päiviin, viikkoihin ja ajanjaksoihin, jolloin huomaan että jokin on muuttunut. Voin tunnistaa ajautumisen, tiedostamisesta käsin kykenen tekemään aktiivisen valinnan ja jossain kohtaa saatan todeta: minulle ei aina käykään niin.

 

〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Uudistuva terveydenhoito -sivustolla 5.10.2017.

Kuva veistoksesta "Love", Alexander Milov 

 

LÄHTEET 

Ogden, Pat, Minton, Kekuni, ja Pain, Clare. 2009. Trauma ja keho. Sensorimotorinen psykoterapia. Suom. Immo Pekkarinen. Oulu: Traumaterapiakeskus. 

Porges, Stephen W. 2001. The polyvagal theory: phylogenetic substrates of a social nervous system. International Journal of Psychophysiology 42, 123-146. 

Taylor, Miriam. 2014. Trauma Therapy and Clinical Practice: neuroscience, gestalt and the body. Open University Press, England.

Törmi, Kirsi. 2017. Dancing with the nervous system – Working with victimisation in Gestalt Therapy. 38 sivuaGIS - Gestalt Institute of Scandinavia, suljettu arkisto.

Törmi, Kirsi. 2016. Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, väitöstutkimus. Helsinki: Acta Scenica 46.